Ensihetkiä
Ensimmäinen tunti on tutustumista: maailmaan on tullut uusi ihminen, ja hänen maailmansa on muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Kun vauva syntyy terveenä ja täysiaikaisena, hän on äidin iholla, vatsan toisella puolella, ihan rauhassa syntymän jälkeen. Joskus vauva täytyy viedä kiireisesti lastenosastolle hoitoon, ja niin rauhallinen tutustuminen siirtyy hiukan myöhemmäksi.
Kun juttelimme näistä muistoista doulaillassa, sanoja täytyi hakea. Synnytyksen ja seuraavat päivät voi kertoa kuin raporttina, mutta ensimmäiset hetket ovat jotain muuta.
Siinä hän oli. Yllätti minut, nyt jo kolmen lapsen äidin, nopealla maailmaantulollaan. Katseli minua tummin, viisain silmin. Pysäytti minut. Siihen loppui kiire, alkoi tämä hetki.
*
Synnytin lapseni tahdon voimalla. En tunnistanut enää ponnistusvaiheessa supistuksia ja vain päätin, että nyt tämä ihminen syntyy. Kun näin lapseni, ihmetys oli suuri. Hän näytti aivan samalta kuin se vauva, jota mielikuvissani olin odottanut: pitkäraajainen, vaalea poika. Lapseni isä, mieheni, sanoi korvani juuressa: "Onpa kaunis!" Minä kuiskin lapselleni nimeä, jonka olimme hänelle valinneet. Meidän täydellinen lapsemme! Ihan oikea ihminen, ei mikään avaruusolento tai koiranpentu, vaan ihan oikea ihminen.
Myöhemmin, kun olin menossa pesulle, mieheni istui vauva sylissään keinutuolissa. Salin hämärä talvipäivän valo, isä kumartuneena vastasyntyneen poikansa puoleen. Mitään kauniimpaa en ollut milloinkaan ollut nähnyt. Minun miehestäni oli tullut Isä.
*
Molemmat lapseni nostettiin heti rintani päälle, kun syntyivät. Se, kun näkee ensimmäistä kertaa oman lapsensa, piirtyy syvälle sydämeen. Siinä on pieni, meidän tekemä, niin viaton ja rakas. Hän katsoo sinua etkä voi kuin ihmetellä miten joku voi olla niin kaunista. Kuinka hänelle ikinä pystyy antamaan tarpeeksi hyvää. Kuinka voin suojella kaikelta pahalta. Suojelemisvaisto otti minusta vallan heti ja leijonaemo minussa heräsi hurjana taistelemaan. Ensimmäinen imetys oli ihmeellinen, mutta kuitenkin niin luonnollinen.
*
Kolmesti olen sen kokenut. Joka kerta yhtä ihmeellisenä ja ainutlaatuisena. Onnesta mykkänä katsonut sitä pientä, joka vaistonsa ohjaamaana hamuaa kohti rintaani. Asettuu rinnalle kuin olisi siinä aina ollutkin. Siinä on hyvä ja lämmin paikka, lähellä äidin sydäntä.
*
En ponnistanut kuin kerran, kun vauva jo luiskahti ulos kohdustani. Siinä hän oli, liian aikaisin, keskeneräisenä, mutta silti täydellisenä. Vauva vikisi ja sitten hänet kiidätettiin keskolaan. Itkin. Kaksi tuntia myöhemmin pääsin häntä katsomaan ja varovasti silittämään keskoskaapin luukusta.
*
Nukuin kun te synnyitte, tapasitte isänne tunteja ennen minua - hän oli kertonut minulta teille terveisiä; kuinka onnellisia olimme siitä että olitte olemassa. Itse tapasin teidät ensi kertaa sairaalasängyssä maaten. Kosketin kaapin lasia, jonka takana nukuitte. Se oli jotenkin kummallista, epätodellista, ei ollenkaan sellaista kuin olin toivonut.
Oikea yhteinen elämämme alkoi vasta päivien jälkeen, kun me kaikki olimme toipuneet.
*
Yhtäkkiä hän oli siinä, pieni poikanen. Kuvissa hänestä ei näy kuin posken nukka, sillä pienokainen täytyi saada suojaan lämpimään, iholle ähisemään, ettei hänen kylmä tulisi. Hän katsoi hiljaa, pienet kasvot miettivinä kurtussa, niin pieni hän oli ja silti kaikki oli siinä, hänen pienet varpaansa ja koko tulevaisuus.
*
Olit aivan juuri syntynyt.
Uusi ihminen
maailmassa
Iho ihoa vasten
katse katseessa
emo ja poikanen.
Lepäsimme pitkän matkan jälkeen.
Sinun tuli jano
tai nälkä tai vaistosi ohjasi sinua
etsimään rintaa.
Miten me osaisimme yhdessä?
Kun sinä imit rintaani
ensimmäistä kertaa,
ymmärsin,
Sinä olet totta.
Illalla
sairaalan kapeassa sängyssä.
Unen ja valveen rajalla
tajusin, etten koko päivänä
ollut laskenut, tuntenut liikkeitäsi.
Juuri kun huolestuin,
Sinä potkaisit minua vatsaan
samaan kohtaan, ulkopuolelle.
Minä muistin,
Sinä olit jo syntynyt
Sinä olit jo tässä.
Lapseni.
(runo Liisa Ansio, muut tekstit Jyväskylän imetystukiryhmän doulat.)